Siitä on nyt melkein neljä kuukautta kun viimeksi kirjoittelin. Niinkuin monen vaihtarin blogi, tääkin kuoli heti alku vaiheessa, tosin mulla oli syykin. Savannahissa ei asiat sujunu, joten päädyin vaihtamaan perhettä ja muutin aluevalvojani luokse Hinesvillee, vaan 45 minuutin ajomatkan päähän. Tää vaihto tapahtui Pari päivää ennen hurrikaani Matthewia , jonka takia jouduttiin evakkoon South-Carolinaan(oikeest, Georgiassa ei hurrikaaneja vuosiin, ja mun tultua niitä vaan satelee)
Rehellisesti sanoen nää vaihtovuoden alkuajat on mun mielessä tosi sumuisesti. Tuntuu kuin siitä olisi vuosia kun kävelin sen puolentunnin matkan kouluun, jossa ei pääasiassa istuin, paljon opiskelua ei tapahtunut. Perheen vaihdon takia päädyin myös vaihtamaan koulua, ja nyt oon FPCA:ssä, kristillisessä koulussa jossa käytetään ruutuhameita ja polvisukkia, rukoillaan ainakin kolme kertaa päivässä ja koululla on kirkko joka keskiviikko.
Koko vaihto hämmensi mun elämää, eikä asiaa auttanut se evakko ekan koulupäivän jälkeen. Sain main jälkikäteen kuulla mitä kaikkee tapahtu sen ekan päivän aikana, olin ilmeisesti sanonut ja tehnyt asioita mitä en rehellisesti muista :D
FPCA:ssa vain 80 lukiolaista, joten tunnen rehellisesti kaikki. Koulu ja ihmiset on täällä niiiiin erinlaisia, sitä on hankala ees selittää. Monet on armeijalapsia, eli Hinesvillessä on iso armeijatukikohta ja monet koulun lapsista asuu siellä. Melkein mun kaikki kaveritbon armeijalapsia, niiden kanssa on paljon helpompi jutella kun ne tietää millasta on muuttaa ja aloittaa kaikki alusta.
Oon huomannu jännän asian paikallisista nuorista; ne on koulussa tosi sosiaalisia, mut irl niillä on vain Pari hyvää kaveria and that's it. Esimerkiksi mun luokalla (juniorit) on kolmoistytöt jotka on parhaita kavereita keskenään, vapaa-ajalla ne on usein kolmistaan ja joskus harvoin seurassa on joku yksittäinen henkilö meidän koulusta.
Se on oikeesti myös jännää miten kaveriporukat täällä jakautuu, kaikki on kiinni harrastuksista; cheerleaderit (mie mukana) on tosi ystävällisiä toisilleen, ekan cheer campin jälkeen kaikki halaili jo koulussa ja hymyili ja oli tosi tuttavallisii; koripallon pelaajat (pojat) syö aina yhdessä ja istuu tunneille omissa ryhmissään just like pesiksen pelaajatkin. Jos koulu ois yhtään isompi, ja kaikilla olis vaan yksi harrastus oon aika varma että klikit näkyis tytöllä selvästi, mutta 30 tyttöä tarkoittaa että harrastuksia saa olla monta, esim. itelläni on koris sekä cheer, ja alotettii just trio-harkat literature-kilpailua varten.
(Huomasin just kui sekava tää koko postaus on, mutta kello on 11.30pm ja sain pari tuntii sitten pallosta päähän [menin pelaa siitä huolimatta että oon vähän kipee, en kiinnittäny huomioo, ja pallo päätyi kimpoamaan päästä käsiin ja siitä vastustajalle [god on huono, onneks tiimi ei tuomitse, nauro vaan mun kanssa tilanteelle [btw voitettiin silti]]])
Okei tässä tulee nytten pointti koko postaukselle; kaikesta huolimatta mitä on tapahtunut, rakastan joka hetkeä täällä. Koulussa käynti on ihanaa, se ei ole helppoa ja oon kaivannut haastetta. Mulla on jo luottoystäviä, paikallisia sekä tanskalainen YFU:n vaihtari Asta (tosiaa, tää koulu tekee yhteistyötä YFU:n kanssa, ainoan laisia vaihtooppilaita koko koulun historiassa). Vaihto-oppilaaksi lähtö on ollut mun koko elämän paras päätös, huonoista ja noloista hetkistä huolimatta (joista voitte lukea muuten seuraavassa postauksessa). Toki mulla on ikävä läheisiä ihmisiä, mutta pelkkä tieto siitä että siella ne on Suomessa tallessa estää multa koti-ikävän, sitä niin sanottua puolen-vuoden-masennusta-ei ikinä tullut.
Oukei nyt kun oon done muodollisuuksien ja elämän infon kanssa, voin iloisesti todeta että alan kirjoittelemaan jälleen, en voi luvata mitään aikavälejä postauksille, mutta niitä on tulossa.
-Emma
Ps mä tiedän että siellä jossain on ihmisiä jotka lukee tätä blogia, pelkästään eilen parikymmentä ihmistä kävi täällä
